JUKKA VASTARANTA

Hyvä koira

Siviilissä olen eläinten ystävä. Kissat ja koirat kiinnostavat ja niitten kanssa on mukava leikkiä. Pyöräillessä koirat ei kuitenkaan herätä mitään myötätuntoa. Ehkä se johtuu niiden käytöksestä minua kohtaan. Haukkuen ja muristen ryntäävät täyttä kyytiä kohti pohkeita. Näitä hykkäys yrityksiä, kun torjuu kymmenisen tai enemmän joka päivä, käsitys koirista muuttuu ymmärretysti kielteiseksi.

Tänään lenkillä yllätyin kuitenkin positiivisesti. Näin nousun päällä metsässä ison koiran. Taisi olla susikoira. Ainakin se oli iso ja voisi raadella pohkeet ajokelvottomiksi koko kaudeksi. Tulin nousua hiljaa ylös, toivon näkeväni omistajan ja samalla varauduin koiran hyökkäykseen. Otan nykyään aina koiran nähdessäni jalan irti lukkopolkimesta. Se on jo aivan refleksi. Teen sen samoin kuin kaatuessa. Se auttaa olemaan nopeampi kuin koira. Parempi kuhmu koiran otsassa, kun leuat kiinni pohkeessa. Jalkani napsahti auki ja koira katsoi minuun. Samalla kuitenkin kuului: Arvo, tänne, maahan! Koirahan totteli ja makasi maassa. Hieno eläin! Oikein mallioppilas. Olisipa kaikki muut kymmenen koiraa olleet kuin Arvo.

Poliisivaltio

Olin maastopyöräilemässä Hervannassa, kun huomasin synkän kuusikon edessa kaksi poliisiautoa. Mietin, mitä ihmettä ne tekee Hervannan perämetsässä. Ei siellä yleinsä mitään erikoista tapahdu. En kuitenkaan kysynyt mitään vaan jatkoin matkaani kuusikkoon. Pieni ajatus vaivasi kuitenkin mieltäni. Olivatko poliisit pahiksen perässä?

Pari kilometriä edetessäni alkoi poliiseja näkymään enemmen. Aikani pohdiskeltua kysyin, että mitäs täällä tapahtuu? Poliisi vastasi, että täällä on vain meidän harjoitukset. Joten ei siis pahiksia Hervannassa tällä kertaa.

Olen kuullut ihmisiltä poliisin läsnäolon tuovan turvallisuudentunnetta. Omalla kohdalla se ei päde. Jos en näe poliiseja, on mielestäni kaikki hyvin. Taas nähdessäni poliisin alan heti miettiä, mitä on tapahtunut tai, mitä pahaa tuli itse tehtyä. Huippua oli, kun tampereella oli huippukokous. En ole nähnyt koskaan niin paljon poliiseja, kuin muutama viikko sitten. Oli helikopterit valokiiloineen vahtimassa lenkkeilijöitä Ratinansillan kupeessa ja joka risteyksessä oli poliisi vahdissa. Yritäpä ajaa pyörällä Tampereen keskustan läpi tekemättä yhtään virhettä. Ei taitaisi onnistua edes itse liikennesuunnittelijalta. Pääsin läpi ilman sakkoja, mutta en varmastikaan ilman virheitä.

Aina väärässä

Liikun monipuolisesti eri tavoilla, kuten hiihtäen, juosten ja pyöräillen. Ihmisten suhtautuminen pyöräilijöihin on hämmästyttävää täällä Suomessa. Pyäräilijä herättää kiukkua ja hämmennystä kaikkialla. Aivan sama ajaako maantiellä, metsässä tai pyörätiellä. Aina me pyöräilijät olemme väärässä paikassa. On ymmärrettävää jossain määrin, että autoilijat käyttää väärin isomman oikeuksiaan, eivätkä huomioi pyöriä tilanteissa, joissa heidän kuuluisi. He eivät edes tunnu ajattelevan meidän olevan olemassa.

Nyt tämä sama muoti on myös jalankulkioiden keskuudessa. Hekin ovat jo pyöräilijöiden yläpuolella. Jos pyörätiellä koirineen ja lapsineen kulkevan porukan ohittaa suhauttamalla, antaa äänimerkkiä tai jää perään hissuttelemaan, aina pyöräilijälle vihoitellaan. Aiheutamme vaaratilanteen, määräilemme tai hidastelemme aivan suotta. Koskaan emme ole oikeassa.

Viimeaikoina on tullut vastaan jo aivan huippu tapauksia. Nyt vastaan tulevat ihmismassatkaan eivät huomaa enää meitä. Neljä kävelijää täyden tien leveydellä ja pyörällä ei mahdu läpi. Kukaan ei meinaa huomata edes, kun pyöräilijä pysähtyy eteen. Joku päivä, kun on liian pitkä lenkki takana, voi tulla yllättävä reikä porukkaan.

Ei me mitään ylimääräistä huomiota kaivata, mutta voisi meitä vähän ajatella. Onhan meitä kuitenkin aika paljon, kun kaikki työmatka- ja kauppapyöräilijät lasketaan harrastajien lisäksi. Vaikka saammehan me sentään jotain huomiota, vaikkakin kielteistä. 

Jukka Vastaranta