Koska olis ollut kuivalla, aurinkoisella ja vielä kohtalaisen lämpimällä kelillä joulukuussa lenkillä Suomessa? Ei koskaan! Ei ainakaan minun elinaikanani. No tänään tuli sekin homma koettua.
Se on hauska juttu, kuinka lyhyt on miehen muisti. Juuri taisi sataa ainakin kolme viikkoa putkeen ja nyt on jo kaikki huonot päivät unohdettu. Olihan tänään aurinkoista. Sitä kun herätessä näkee kuun taivaalla ja huomaa taivaan olevan selkeä, saa aivan älytöntä potkua. On vain pakko lähteä ajamaan. Tälläisinä päivinä pakko ei todellakaan tarkoita mitään harjoitusohjelman suorittamispakkoa, vaan siitä älyttömästä innostuksesta, mikä miestä vaivaa, ei pääse pois muuten kuin ajamalla. Kiertämällä kaikki polut, mitkä ovat jääneet sateiden takia kiertämättä. Lenkillä tämä innostus vain kasvaa. On aina nähtevä uusia maisemia. Mikään ei tunnu riittävän. Näyttäähän kaikki pikkuisen paremmalta auringossa, kuin hämärässä jäätävän tihkun kera. 
Aika tuntuu kuluvan nopeasti. Se kuluu aivan liian nopeasti. On pakko palata kotiin, sillä onhan päivät aivan yhtä lyhyitä kuin ennenkin. Kellokin on jo kolme.
Kommentit