Siviilissä olen eläinten ystävä. Kissat ja koirat kiinnostavat ja niitten kanssa on mukava leikkiä. Pyöräillessä koirat ei kuitenkaan herätä mitään myötätuntoa. Ehkä se johtuu niiden käytöksestä minua kohtaan. Haukkuen ja muristen ryntäävät täyttä kyytiä kohti pohkeita. Näitä hykkäys yrityksiä, kun torjuu kymmenisen tai enemmän joka päivä, käsitys koirista muuttuu ymmärretysti kielteiseksi.
Tänään lenkillä yllätyin kuitenkin positiivisesti. Näin nousun päällä metsässä ison koiran. Taisi olla susikoira. Ainakin se oli iso ja voisi raadella pohkeet ajokelvottomiksi koko kaudeksi. Tulin nousua hiljaa ylös, toivon näkeväni omistajan ja samalla varauduin koiran hyökkäykseen. Otan nykyään aina koiran nähdessäni jalan irti lukkopolkimesta. Se on jo aivan refleksi. Teen sen samoin kuin kaatuessa. Se auttaa olemaan nopeampi kuin koira. Parempi kuhmu koiran otsassa, kun leuat kiinni pohkeessa. Jalkani napsahti auki ja koira katsoi minuun. Samalla kuitenkin kuului: Arvo, tänne, maahan! Koirahan totteli ja makasi maassa. Hieno eläin! Oikein mallioppilas. Olisipa kaikki muut kymmenen koiraa olleet kuin Arvo.
Kommentit